...Pitkästä aikaa !
Jospa nyt jaksaisin kirjoittaa muutaman sanan tästä ihan kauheasta kesästä! Ei voi tulla enää enempää surua, kuin mitä tänä kesänä on tullut. Olisi ollut jo ihan tarpeeksi, kun mieheni sairaus oli niin hirveän raju ja hän menehtyi niin äkkiä. Syöpä on sellainen tauti, että se oli koko ajan meitä edellä. Suunniteltiinpa me mitä vaan, niin tauti iski vaan lisää vauhtia.
Mieheni haudattiin 15. kesäkuuta ja kaksi viikkoa sen jälkeen hänen veljensä menehtyi lomareissulla lapsuuden kotinsa lampipolulle. Oltiin taas ihan järkyttyneitä. Juttelin hänen kanssaan vielä sinne maalle juhannuksena, kun hän sanoi minulle: "sinunhan täällä kans pitäisi olla".  Olimmehan viettäneet siellä monet kymmenet lomaviikot kaikki yhdessä! Sitten kohta tulee tieto, että veli lähti pikkiveljen perään....
Tässä olisi ollut jo ihan tarpeeksi, mutta hänen hautajaisten jälkeen serkkuni soitti, että hän on sairaalassa tässä ihan lähellä ja hänellä on syöpä! Siinä sitten alkoi minulle uusi juoksu sairaalan ja kodin väliä! Hän oli samassa sairaalassa , jossa mieheni menehtyi. Silloin tuntui että eikö tämä jo riitä! Serkkuni menehtyi parin viikon päästä Terhokodissa.
Tuntuu välillä nytkin, kun puhelin soi, että mistä nyt tulee suru-uutisia!
Käsitöitä en ole edes yrittänyt tehdä. Suunnittelen kyllä kovasti, mutta siihen se jää! Vaikka aikaa nyt olisikin, niin en osaa tarttua mihinkään. On vaan itkua ja itkua...










Näistä lapsista ja läheisistä saan nyt tosi paljon apua ja lohtua. Myöskin ystävät ja naapurit ovat olleet paljon tukena!
Siitä kiitos heille kaikille!